Helvetin perkeleen elämä. Aika vaikeaa on tämä nyt, muovinen ääni kantaa korviini, voi kilin vittu. Neljä tuntia vielä, neljä vitun tuntia.

Perjantai. Näin tää menee. Jopa tällanen kolmepäivänen työviikko saa mut aivan uuvuksiin ja matalalle moodille. Ens viikko on täysi, mä en tajua miten semmoista jaksaa. No, sekunti kerrallaan, enhän mä muuta voi.

Odotan niin kovasti iltaa. Että saan sulkea sen oven ja olla itseni. Siellä mä en oo, töissä, mä olen muuttunut tän melkein vuoden aikana, jonka mä olen ollut sieltä pois. Mä olen muuttunut, mutten oikein itsekään tiedä minkälaiseksi. Epäluuloisempi mä olen ainakin, takuulla. Hiljaisempikin. Mä en enää juurikaan naura, siellä nyt ainakaan. Ja harvemmin vapaallakaan.

Duunipaikan postilokerosta löytyi vielä yks postikortti, jonka muovitsigu oli lähettänyt viime vuoden puolella matkaillessaan. Mä olin silloin jo sairiksella ja se varmaan tapaili jo muovimiestä. Silti se leikki frendiä mun kanssa, vaikka tiesi miten mun asiat oli. Mä en voi kuolemaksenikaan käsittää, miten jollain voi olla pokkaa tehdä noin. Mut en mä aio sitä siltä kysyä, ehei. Mä toivon, että selviän hänen kohtaamisestaan edes jossain määrin kasassa. Mä keskityn muuhun, mä keskityn ajattelemaan kirjaimia. W. A. F. B. Huoh.

Perjantaita, lukjat. Helvetin kylmä on ulkona, laittakaa tarpeeks päälle. Mä laitan, ja mut tuntien jopa liikaa.

Otsikosta voi fiksut päätellä mikä bändi soi päässä.

Helvetti sentään. Mä selvisin tästäkin päivästä, mut olen jotenkin aivan älyttömän vittuuntunut ja väsynyt. A vietti vapaapäivää kännäten kantiksessa ja tietenkin lähetteli tekstareita mulle duuniin. Mua otti päähän, oikeasti. Mä kyllästyin siihen jankkaamiseen ja kävin kotimatkalla kantiksessa moikkaamassa sitä. Se oli päissään kuin mikäkin ja ruinasi päästä mun luo illaksi ja yöksi. Mä päättäväisesti kielsin ja kyllä se sen taas huomenna ymmärtää, tänään välttämättä ei. Henkilökunta tarjoili halauksia ja ilmaista kahvia, huomiseksi tein iltasuunnitelmia ihanan ystäväpariskunnan kanssa. Tulin kaupan kautta kotiin, söin vähän ja alan olla valmista kamaa nukkumaan... Kellohan on jotain seitsemän pintaan, että ehkä en nyt ihan vielä kuitenkaan.

Mun päässä myllertää monenlaiset asiat. Mulla on nyt niin kiinnostavia ihmisiä elämässäni, että olen aivan pyörällä päästäni. Ei, mä en uskalla kirjoittaa aiheesta. En tiedä miks. Mä kirjoitan kuitenkin tähän yhden kirjaimen, jotta mä aina muistan tämän hetken ja tämän tunteen ja yhden tietyn tekstiviestin: W.

Huomenna kohtaan muovimimmin töissä. Hip hurraa. En tiedä seisoisinko päälläni vai makaisinko lattialla.

Tekee mieli kiroilla oikein urakalla. Kellon soidessa valtava ahdistus ryöpsähti päälleni, sinne on taas mentävä, sinne on taas pakotettava itsensä. Mä en tiedä, jollain lailla tää on vielä kuvottavampaa, kuin mä olisin ikinä uskaltanut kiuvitellakaan. Ja samalla, niin, mä tiedän, että mä voin upota siihen taas, olla perfektionisti ja työnarkomaani ja polttaa itteni loppuun jumalauta viikossa. Toi paikka ei oo hyväksi mulle, ei ollenkaan.

Mä en tavannut A:a eilen, mä en yksinkertaisesti jaksanut lähteä hengaamaan kantikseen, mä pelkäsin, et mä oisin sortunut viinaan. Mä pysyin kotona, söin porkkanoita ja luin. (Mä olen tullut riippuvaiseksi tuoreista babyporkkanoista, mä vedän niitä pussillisen päivässä. Ai miten niin addiktioherkkä persoona?!)

Mä huomaan jo palanneeni takas vanhoihin kaavoihin: mä lasken päiviä viikonloppuun. Ja tosiaan, huomenna on perjantai, ja mä aion mennä baariin ja kulauttaa tän viikon alas, pitkällä huikalla. Ja mä tosiaan odotan sitä jo.

Ohjelmaan kuului runsaasti huomaamatonta hampaiden kiristelyä, käsien vääntelyä, huokailua, haukottelua, hillitöntä tupakanhimoa ja uupumusta, kun meikäläinen töihin meni. Totta kai eka päivä oli erilainen kuin mikään, ensin kolmen tunnin palaverisessio esimiehen kanssa, jonka jälkeen mä lähinnä istuin lukemassa intraa kuin piru raamattua. Lähin esimies käski ottaa iisisti, mut pyysin silti päivän ollessa puolivälissä, että saisin tehdäkin jotain. Sain ja tein.

Mä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että mun on päästävä tuolta paikasta pois, mennä vaikka Alepan kassalle mieluummin.

Mä söin ja kohta mä keitän kahvia. Mä haukottelen suuni sijoiltaan, musta tuntuu kuin oisin valvonut viikon. Mut mä menin sinne, mä pystyin siihen, mä en romahtanut kertaakaan kunnolla. (Lähellä sekin oli, kun tsekkailin intrasta mm. valokuvia.)

Päässä soi.