Helvetin perkeleen elämä. Aika vaikeaa on tämä nyt, muovinen ääni kantaa korviini, voi kilin vittu. Neljä tuntia vielä, neljä vitun tuntia.

Perjantai. Näin tää menee. Jopa tällanen kolmepäivänen työviikko saa mut aivan uuvuksiin ja matalalle moodille. Ens viikko on täysi, mä en tajua miten semmoista jaksaa. No, sekunti kerrallaan, enhän mä muuta voi.

Odotan niin kovasti iltaa. Että saan sulkea sen oven ja olla itseni. Siellä mä en oo, töissä, mä olen muuttunut tän melkein vuoden aikana, jonka mä olen ollut sieltä pois. Mä olen muuttunut, mutten oikein itsekään tiedä minkälaiseksi. Epäluuloisempi mä olen ainakin, takuulla. Hiljaisempikin. Mä en enää juurikaan naura, siellä nyt ainakaan. Ja harvemmin vapaallakaan.

Duunipaikan postilokerosta löytyi vielä yks postikortti, jonka muovitsigu oli lähettänyt viime vuoden puolella matkaillessaan. Mä olin silloin jo sairiksella ja se varmaan tapaili jo muovimiestä. Silti se leikki frendiä mun kanssa, vaikka tiesi miten mun asiat oli. Mä en voi kuolemaksenikaan käsittää, miten jollain voi olla pokkaa tehdä noin. Mut en mä aio sitä siltä kysyä, ehei. Mä toivon, että selviän hänen kohtaamisestaan edes jossain määrin kasassa. Mä keskityn muuhun, mä keskityn ajattelemaan kirjaimia. W. A. F. B. Huoh.

Perjantaita, lukjat. Helvetin kylmä on ulkona, laittakaa tarpeeks päälle. Mä laitan, ja mut tuntien jopa liikaa.

Otsikosta voi fiksut päätellä mikä bändi soi päässä.

Helvetti sentään. Mä selvisin tästäkin päivästä, mut olen jotenkin aivan älyttömän vittuuntunut ja väsynyt. A vietti vapaapäivää kännäten kantiksessa ja tietenkin lähetteli tekstareita mulle duuniin. Mua otti päähän, oikeasti. Mä kyllästyin siihen jankkaamiseen ja kävin kotimatkalla kantiksessa moikkaamassa sitä. Se oli päissään kuin mikäkin ja ruinasi päästä mun luo illaksi ja yöksi. Mä päättäväisesti kielsin ja kyllä se sen taas huomenna ymmärtää, tänään välttämättä ei. Henkilökunta tarjoili halauksia ja ilmaista kahvia, huomiseksi tein iltasuunnitelmia ihanan ystäväpariskunnan kanssa. Tulin kaupan kautta kotiin, söin vähän ja alan olla valmista kamaa nukkumaan... Kellohan on jotain seitsemän pintaan, että ehkä en nyt ihan vielä kuitenkaan.

Mun päässä myllertää monenlaiset asiat. Mulla on nyt niin kiinnostavia ihmisiä elämässäni, että olen aivan pyörällä päästäni. Ei, mä en uskalla kirjoittaa aiheesta. En tiedä miks. Mä kirjoitan kuitenkin tähän yhden kirjaimen, jotta mä aina muistan tämän hetken ja tämän tunteen ja yhden tietyn tekstiviestin: W.

Huomenna kohtaan muovimimmin töissä. Hip hurraa. En tiedä seisoisinko päälläni vai makaisinko lattialla.

Tekee mieli kiroilla oikein urakalla. Kellon soidessa valtava ahdistus ryöpsähti päälleni, sinne on taas mentävä, sinne on taas pakotettava itsensä. Mä en tiedä, jollain lailla tää on vielä kuvottavampaa, kuin mä olisin ikinä uskaltanut kiuvitellakaan. Ja samalla, niin, mä tiedän, että mä voin upota siihen taas, olla perfektionisti ja työnarkomaani ja polttaa itteni loppuun jumalauta viikossa. Toi paikka ei oo hyväksi mulle, ei ollenkaan.

Mä en tavannut A:a eilen, mä en yksinkertaisesti jaksanut lähteä hengaamaan kantikseen, mä pelkäsin, et mä oisin sortunut viinaan. Mä pysyin kotona, söin porkkanoita ja luin. (Mä olen tullut riippuvaiseksi tuoreista babyporkkanoista, mä vedän niitä pussillisen päivässä. Ai miten niin addiktioherkkä persoona?!)

Mä huomaan jo palanneeni takas vanhoihin kaavoihin: mä lasken päiviä viikonloppuun. Ja tosiaan, huomenna on perjantai, ja mä aion mennä baariin ja kulauttaa tän viikon alas, pitkällä huikalla. Ja mä tosiaan odotan sitä jo.

Ohjelmaan kuului runsaasti huomaamatonta hampaiden kiristelyä, käsien vääntelyä, huokailua, haukottelua, hillitöntä tupakanhimoa ja uupumusta, kun meikäläinen töihin meni. Totta kai eka päivä oli erilainen kuin mikään, ensin kolmen tunnin palaverisessio esimiehen kanssa, jonka jälkeen mä lähinnä istuin lukemassa intraa kuin piru raamattua. Lähin esimies käski ottaa iisisti, mut pyysin silti päivän ollessa puolivälissä, että saisin tehdäkin jotain. Sain ja tein.

Mä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että mun on päästävä tuolta paikasta pois, mennä vaikka Alepan kassalle mieluummin.

Mä söin ja kohta mä keitän kahvia. Mä haukottelen suuni sijoiltaan, musta tuntuu kuin oisin valvonut viikon. Mut mä menin sinne, mä pystyin siihen, mä en romahtanut kertaakaan kunnolla. (Lähellä sekin oli, kun tsekkailin intrasta mm. valokuvia.)

Päässä soi.

Tätä tää nyt on. Silmät ristissä istun litkimässä kahvia, vaikka olisin halunnut nukkua vielä tuntikausia. Ah-dis-taa.

Yritän selvitä päivästä ajattelemalla iltaa. Näen A:n. Olen varmasti aikamoisen uupunut työpäivän jälkeen, joten uni maistuu tänä iltana. Tein eilen hyvää ruokaa, jonka jämät varmasti maistuvat. Tämmöisiä.

Miten tää on näin vaikeaa?

Parempaa päivää teille, hyvät lukijat.

Huomenna se sitten koittaa. Se päivä, jota olen kauhulla ja paniikilla odottanut. Töihin paluu. En tajua, miten siitä selviän, jotenkin se vain pelottaa niin törkeästi.

Kävin kaupassa, ostin ruokaa ja aion tänään syödä hyvin ja mennä aikaisin nukkumaan. (No niinpä niin, uniongelmat eivät ole selvinneet vieläkään, joten saas nyt nähdä.)

Muovimies on onneksi tämän viikon lomalla, ei ole vaaraa törmätä häneen. Muovityttö taasen lienee töissä perjantaina, joten sitä kohtaamista joutuu sitten jännittämään oikein kunnolla. Ei minulla ole hänelle mitään sanottavaa, tuskin hänelläkään minulle, mutta ylipäätään hänen näkemisensä voi aiheuttaa mulle aivoverenvuodon tahi jonkun muun kohtauksen.

Mä yritän ajatella hyviä ajatuksia. Think happy thoughts.

Äh, mä olen jotenkin kadoksissa itseltäni. Mua pelottaa ja ällöttää se keskiviikoinen töihin paluu niin, että mä en tiedä miten päin olisin. Olen paennut viinaan, kuten tavallista, mutta mulla on ollut ihan kivaakin. Mä kävin Juniksella grillibileissä ja siellä oli mukavaa. Mulla on ystäviä, jotka pitävät minusta, se on edelleen minusta hämmentävää ja outoa. Mä sain eilen suukkoja ja halauksia ja kauniita sanoja, kantiksen henkilökuntakin kävi halailemassa ja semmoista. A oli luonani yötä ja meillä oli hienoa. Samaan aikaan, oikeasti, nyt mua ahdistaa niin, että voisin repiä rintani auki. Vuoristorataa. Keskiviikkoa odotan kauhulla, mä en kestä tätä vitun stressiä.

Jouduin eilen turvautumaan Auroran päivystyspoliin, kuntoni oli sen verran huono. Sain sieltä kuitenkin päiväannokseni sekä uuden reseptin, jonka noudinkin jo tuossa aamusella.

Kävimme A:n kanssa harhailemassa Eduskuntatalon edessä, mutta valtavan ihmismassan keskeltä ei nähnyt esityksestä juuri mitään, joten kävelimme Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta Kallioon. Kävimme kantiksessa parilla ja sitten yöksi A:n luo. Nukuin korkeintaan tunnin, joten väsymys on tällä hetkellä melkoinen. Se on oikeasti ikävää, kun toinen nukkuu makeasti tuntikausia vieressä ja itse tuijottaa kattoa silmät lautasen kokoisina.

Tänään olis jotain grillibilettä, jonne olen lupautunut. Nukahdan.

Lauantaita, ystävät ja kylänmiehet.

Huaa. Perjantai. Viimeinen viikonloppu ennen töihin paluuta. Pelottaa, jännittää, oksettaa, vituttaa. Lääkkeetkin loppu taas, eikä mitään mahdollisuutta saada niitä ennen ensi viikkoa.

Menen A:a vastaan, kun hän pääsee töistä kymmeneltä. Katsomme pari kiinnostavaa juttua Taiteiden yön ohjelmasta ja suunnistamme kohti kotia, toivottavasti selvin päin. Näin ainakin olisi tarkoitus.

En pysty keskittymään mihinkään ilman lääkkeitä. Olen tullut niistä riippuvaiseksi ja se surettaa minua kovin. Nämä vieroitusoireet ovat kauheita.

Kauppaan pitäisi, ja suihkuun, kamalasti kaikkea pitäisi kotona jaksaa, mutta kunnon ollessa tämä... Huoh. Toivotonta.

Pelottaa.

Kiitos kysymästä, aivan helvetin omituista ja hienoa oli käydä treeneissä. Bändi on ehkä aavistuksen verran liian progeheavy minulle, mutta helvetti, miten upeita soittajia ja miten hienoja biisejä! Katsomme tilannetta uudelleen, kun olen saanut versiot biiseistä himaan ja saanut opetella hetken rauhassa. Kirjoitin jo treeneissä kolme tekstiä ja melodiaa uusiksi, mutta lisää pitää saada tehdä rauhassa.

Treenien jälkeen lähdimme bändin basistin kanssa kaljalle, juteltiin ja naurettiin ja todettiin, että vaikka bändiyhteistyö ei onnistuisikaan, ollaan kuitenkin ystävystytty. Se on aina plussaa!

A (joka saattoi mut tuon bändin tyyppien kanssa yhteen ja joka suositteli minua siihen) oli innoissaan kuullessaan, että pidin bändistä paljon ja että meistä on tullut ystäviä. Olisi halunnut mut luokseen, mutta tajusi täysin, kun kerroin treenien jälkeisestä adrenaliinista ja basistin kanssa kaljoittelusta. Hittohemmetti, kuulin basistilta ja yhteiseltä ystävältämme paljon asioita A:sta, kuinka hän minusta välittää ja haluaa olla kanssani. Ja, kuinka ollakaan, tunnen paniikin nousevan sisälläni. Tämä ei voi olla aitoa, kukaan ei voi minusta pitää eikä minua haluta. Kiitos vain muovimiehelle tästäkin, en luota jumalauta yhteenkään mieheen enää vittu koskaan.

Pitäisi nukkua. Voi hyvänen aika, ei enää unia, please, pyydän.

Ei selvinnyt selvänä eilisestä, ei. Sain kuitenkin kaikki asiat selvitettyä naispuolisen kaverini kanssa ja se on hyvä juttu. Sain myös viettää laadukasta kainalointiaikaa A:n vieressä. Hmm, se tuli tarpeeseen ja se hymyilyttää.

Krapulaa ei ole, pyykkitupaan menen, illalla sitten ekat bänditreenit. Jännittää, mutta suhtaudun asiaan kuitenkin positiivisesti.

Voi kili, työhönmenopäivä lähestyy luodin vauhdilla ja minua ahdistaa niin tolkuttomasti, etten tiedä miten päin olisin. Järki lähtee, ampukaa minua haulikolla.

Pysyin selvänä eilen. Hyvä minä. Tämä päivä onkin taas sitten ihan toinen juttu. Olis villejä kolmikymppisbileitä blogiystävän toimesta, olis istahdettava sen yhden naisen kanssa puhumaan, olis rauhoituttava noin yleisesti ottaen.

Hirmuisen kova ukkosmyrsky pääni päällä.

No nyt ottaa päähän. Sain vihdoin sanottua eräälle tärkeälle naiselle muutamia totuuksia suhteestamme ja hän pimahti aivan täysin. Istui luonani ja alkoi huutaa ja paiskoa tavaroita. Kirkui hysteerisenä ja lähti sitten ovet paukkuen. Totta kai mun pitäis nyt selvittää asia, mutta olen liian väsynyt kuuntelemaan humalaista huutoa. Itse olen niillä rajoilla, etten lähde dokaamaan, mutta pidän pintani. Ainakin teen parhaani. Voi paska, mitä kohtauksia naiset osaavat järjestää.

Juon sitruunavettä. Yritin soittaa ystävälle hiukan tukea saadakseni, mutta en saanut häntä kiinni. Joku pitäis saada nyt kiinni, että pysyn selvänä. A pääsee kohta onneksi töistä, sitten saan puhua. Itseni ulos viinasta, siis.

Voi kili, millaisia unia ihmisraiska voi nähdä. Pari-kolme viimeistä yötä on olleet sellaista unitivolia, ettei mitään rajaa. Viime yönä olin mm. lillasysterini häissä. Samaisissa häissä olivat myös alati ilahduttavat muovi-ihmiset. (Huvittavintahan tässä on se, että systerini on ollut naimisissa jo jotain kahdeksisen vuotta.) Herättyäni mietin aivan paniikissa, että onko se sisko naimisissa vai ei ja jos ei, niin milloin hemmetissä ne häät sitten ovat, että osaan valmistautua...

Tänään elämme muistaakseni tiistaita. On sellainen olo, etten aio poistua asunnostani koko päivänä. On niin paljon tekemistä täällä, niin vähän aikaa ja inspiraatiota. Mihinkään...

Aloitan vatsalääkekuurin tänään. Kyseinen kuuri saa toivottavasti pakkini taas johonkin kuosiin ja uskallan alkaa syödä muutakin kuin babyporkkanoita, raejuustoa ja vauvanruokaa. Voi elämä, pelkkä ajatuskin jostain kiinteämmästä ravinnosta saa vatsani kouristelemaan.

Voikaa hyvin, minä yritän myös.

Työnhakustressi on aika kova. Ajattelin tällä viikolla myös käydä työvoimatoimistossa kysymässä, miten käytäntö karenssin suhteen kulkee, jos otan loparit ja aloitan saman tien jonkun työkkärin kurssin. Ammattitaitoahan mulla on, mutta alanvaihto kiinnostaa niin kovasti.

Tänään istuin humalaisen A:n halailtavana reilut kolme tuntia, itse join jaffaa ja jäävettä. Tuntui hyvältä, että pystyi olemaan selvin päin baarissa. Eilen selvistelin kotona, joten näin sitä edetään.

Kerron salaisuuden: eräs stadilainen rokkisakki on todella kiinnostunut saamaan minut bändiinsä. Saimme sovittua ekat treenit torstaiksi... Näin se siis lähtee, odotan ilolla ja vähän jännitykselläkin. Kundit ovat osaavia soittajia ja säveltäjiä, joten mistään ihan aloittelijoista ei ole kysymys. Lisää aiheesta, kun aiheesta lisää on.

Yritän mennä nukkumaan ennen keskiyötä. Pitää opetella unirytmi taas uudestaan.

Söin pussillisen porkkanoita ja menen kohta nukkumaan. Ajattelin kuitenkin ihan ilmoittaa, että olen elossa ja sillain, ei vain ole juurikaan tehnyt mieli kirjoitella. Elän A:n kanssa ihanaa vaihetta, jolloin voimme vain istuksia käsi kädessä hiljaa tuntikausia.Vietämme liikaa aikaa kapakassa, mutta homman saa kyllä kontrolliin. Toivottavasti ainakin.

Voikaa hyvin. Vastailen sähköposteihinne huomenna, tänään olen liian väsynyt.

A haluaa mennä sinne, tulla tänne, käydä jossain, katsoa sitä, katsoa tätä, olla ja mennä ja tulla minun kanssani. Miksen minä voi haluta samaa? Minä haluaisin hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Yksin.

F istuu tyttö kainalossa minua vastapäätä ja tuijottaa minua kuin lemmenkipeä spanieli. Miten se ei voi tajuta, kuinka väärin se minua kohteli?

Kastuin viime yönä läpimäräksi ukkoskaatosateessa. Palelin. Peiton alla oli hyvä, lämmin kolonen. Tänään menen katsomaan kolmekuukautista kissavauvaa. Näin eilen siitä kuvia ja epätodellisen suloinen oli se.

Kirjastoon, kauppaan, jonnekin. Ah ja voi tätä stressaantuneen mielen pauhua.

Olen levoton. En tahtois mitään, mutta samalla kaiken. En jaksais mitään, mut samalla energiaa on ryöpsähtämällä sukeltanut suoniini.

Mä ajattelin eilen liikaa, päähän koski ja korvista nousi savua, kun mä pohdin dilemmojani, frustroituneena yritin saada edes jonkun tunteen järjestykseen pääni sisällä, siinä onnistumatta.

Miksi mä en tiedä? Miksi mikään ei tunnu tarpeeksi ja kuitenkin liikaa? Miksi mä en osaa, uskalla, pysty, halua? Mä pelkään.

Mä menen ulos, mä menen kauppaan, mä menen puistoon tai terassille. Mä en voi olla yksin, mä olen liikaa kaikkea. Mä olen hirvittävän stressaantunut ja herkillä. Mä olen niin pihalla, voi hyvänen aika sentään. Mä olen liikaa.

Jostain syystä kirjoittaminen tökkii pahasti. On niin paljon sanottavaa, mutta sanat eivät tule ulos. Suuria tunteita, isoja mullistuksia, tulevaisuuden toiveita.

Mä tahtoisin lähteä Suomesta, mut samaan aikaan mä en tahdo. Mun sisällä on mua rikki repivä paradoksi. Tahtoo, muttei tahdo. Pystyy, muttei pysty.

Mä yritän rauhoittua, pysyä kuosissa. Hengittämättä hiljaa.