Meidän erosta on kulunut jo melkein seitsemän kuukautta. Mä pidän ylläni naamiota, mä teeskentelen, että mulla menee jo paremmin. Mä karkotan muuten mun viimeisetkin ystävät luotani. Oikeasti, sisälläni, mä olen niin saatanan rikki ja säpäleinä, etten ikinä ennen. Mun tekis mieli palata, luisua takaisin kohti sitä armotonta narkkarielämää, jota mä joskus kauan sitten elin. Se olis niin helppoa. Antaa mennä vaan, kuolla oodeehen.

Mä en ole puhunut sun kanssa melkein seitsemään kuukauteen. Se tuntuu melkein eliniältä. Mun muistoissani se oli ihan vasta äsken, kun me rakastettiin. Ja niin, mä rakastan edelleen. Sulla on jo ainakin kolmas nainen menossa minun jälkeeni. Mä en tajua, miten tässä kävi näin. Miten kerta kaikkiaan siruiksi sä minut löit sinä yönä, sanoillasi.

Mä odotan jotain, koko ajan. Jotain lopullista, jotain, mikä saa mun päässä naksahtamaan kunnolla ja antaa mulle sen viimeisen rohkeuden toteuttaa haaveeni.