Tänään sain sähköpostia työkaverilta. Tapaamme ensi viikolla, se on mukavaa. Sain myös samalla kuulla, että miehestä ja muovinaisesta on tullut entistä muovisempia, egoistisempia ja narsistisempia. Tämän kuullessani (siis lukiessani) mietin, että miksi minä en ollenkaan hämmästy tästä. Mietin myös yhden riemukkaan hetken ajan, että minä olen päässyt irti, yli. Ja minä olenkin, miehestä yli.

Paljon muuta asiaa roikkuu silti edelleen giljotiinina kaulani yllä. Tämä itseinho, josta en tunnu pääsevän eroon mitenkään. Minä yritän, mutta se on kovin vaikeaa ja hidasta.

Huomenna minulla on varmaan hetken aikaa mukavaa, kun ystäväni puolisoineen tulee Kallioon minua tapaamaan. Nostan maljan puistossa sille, että olen vihdoinkin ohi ja yli miehestä, joka minut niin katalasti petti ja jätti. Hän on muovinaisessa saanut juuri sen, minkä ansaitseekin: ei mitään.

Tiistai-iltaa kaikille.