Tekee mieli kiroilla oikein urakalla. Kellon soidessa valtava ahdistus ryöpsähti päälleni, sinne on taas mentävä, sinne on taas pakotettava itsensä. Mä en tiedä, jollain lailla tää on vielä kuvottavampaa, kuin mä olisin ikinä uskaltanut kiuvitellakaan. Ja samalla, niin, mä tiedän, että mä voin upota siihen taas, olla perfektionisti ja työnarkomaani ja polttaa itteni loppuun jumalauta viikossa. Toi paikka ei oo hyväksi mulle, ei ollenkaan.

Mä en tavannut A:a eilen, mä en yksinkertaisesti jaksanut lähteä hengaamaan kantikseen, mä pelkäsin, et mä oisin sortunut viinaan. Mä pysyin kotona, söin porkkanoita ja luin. (Mä olen tullut riippuvaiseksi tuoreista babyporkkanoista, mä vedän niitä pussillisen päivässä. Ai miten niin addiktioherkkä persoona?!)

Mä huomaan jo palanneeni takas vanhoihin kaavoihin: mä lasken päiviä viikonloppuun. Ja tosiaan, huomenna on perjantai, ja mä aion mennä baariin ja kulauttaa tän viikon alas, pitkällä huikalla. Ja mä tosiaan odotan sitä jo.