Päässä soi ihan kummia biisejä. Yks kulkukoira herätti mut yöllä puhelimitse ja mua naurattaa se. Mä olen jotenkin niin kahden vaiheilla taas, toisaalta kaikki on hyvin ja toisaalta mua ahdistaa suunnattomasti se, mikä mä olen ja mikä mä tahtoisin olla ja se koko ristiriita siinä välillä. You're either a part of the problem or a part of the solution and there's nothing in between. Mun brittiaksentti on taas vaihtunut skottiaksenttiin, voiko mikään olla huvittavampaa. Mä kirjoitan tajunnanvirtaa, koska juuri nyt en uskalla pysähtyä hetkeksikään miettimään mitään. Jotenkin sitä pelkää, että iskee uusi romahdus, että mennään taas niin syvälle pimeään, ettei sieltä löydä ulos eikä haluakaan. Mä pelkään sitä, itseäni, sitä mun pimeää puoltani. Ja kuitenkin se on minussa, se on ollut minussa aina, enkä mä olisi minä ilman sitä. Tahtois vain edes vähäsen osata hallita sitä, ettei se niele mua kokonaan. Mä kaipaan ihmisiä ympärilleni, koska seurassa se ei mua niele, mä osaan olla yksinkin, mut se vaara on silloin jotenkin paljon akuutimpi ja enemmän pinnassa. Mä tahtoisin nauraa... Mut en mä voi soitella ihmisille ja ruinata niitä luokseni ihan vain siksi, että mua pelottaa. Mä olen ollut aina se vahva, joka ei tarvii ketään, miks musta on tullut tämmöinen saatanan luuseri nyt? Okei, mä laitan jonkun levyn soimaan ja yritän olla ajatelematta mitään, kunnes voin mennä nukkumaan tai jotain muuta tapahtuu.