Mä kidutan itseäni. Se on mulle pakkomielle tai melkein kuin jokin huume. Mä katson kuvia sinusta ja siitä toisesta, luen, kuinka te vietitte viikon sängyssä kaukana täältä. Mä en pysty käsittämään, miksi tää on mulle niin vaikeaa.

Mua loukkaa se kaikki niin, etten olis voinut kuvitellakaan.

Ja sydämen vuotaessa verta mun on kuitenkin koko ajan teeskenneltävä, oltava ulospäin vahva ja tilanteeseen sopeutunut. Milloin teeskentely loppuu, milloin naamioni repeytyy pois ja alta paljastuu totuus? Jos ei koskaan, niin lopetan elämäni tähän. En ole koskaan voinut sietää teeskentelyä ja valehtelua ja nyt teen sitä itse koko ajan. En vain uskalla antaa kenenkään tietävän, kuinka pohjalla olen. En uskalla.

Minua pelottaa.