Päässä soi ja korvissa humisee. Provinssiviikonloppu on lähes käsillä. Olen vapiseva hermoraunio. Juoksen kohta pyykkitupaan ja takaisin, odotan ystävää kylään ja pääsen alkoholin tuottamaan hataraan suojaan. Miten se onkin niin vaikeaa joskus, hyväksyminen ja alusta aloittaminen.

En tarvitse ketään kertomaan minulle, että junnaan paikallani. Minä tiedän sen, tiedän sen liiankin hyvin. Ruoskin itseäni sillä, jos totta puhutaan.

Unessa tein ne asiat, jotka pitäisi tehdä todellisuudessa. Jääkaapin tyhjentämistä myöten. Miten hereillä muka jaksaisi samat asiat uudelleen?

Minulla ei ole sanottavaa, ei sanoja. Olen täydellisen hurmaantunut kuoleman ajatuksesta, pimeydestä. Olen mustempi kuin aikoihin, eikä siihen mikään valo auta, ei mikään tunne kosketa. Tahtoisin vain pudota, fantastisen syvään kuiluun, josta ei ole enää paluuta. Pudotus, tunne vatsanpohjassa, otsaontelon salamanomainen räjähdys.

Olenko minä koskaan ollut kenellekään mitään?