Vuosia sitten kirjoitin biisiin: "Vaikka tiedän ettei yksinäisyys tapakaan, silti vähän kuolen taas..."

Nyt tuntuu just siltä. Mä kuolen joka hetki vähän.

Telkkari suoltaa Provinssitaltiontia ja mä itken. Mä puristan käsiäni yhteen niin lujaa kuin pystyn, välillä halaan itseäni. Mun olisi löydettävä tähän hetkeen nyt jotain helpotusta, jotain, millä jaksaa taas huomiseen, juhannukseen, ensi viikkoon.

Love kills.