Mun piti taas eilen mennä aikaisin nukkumaan, mutta enhän mä mitään sellaista kyennyt. Luin kirjaa kahteen asti, pyörin sängyssä vielä kauan sen jälkeenkin, unen helpotusta odottaen.

On lauantai. Joskus maailman aikaan lauantait oli mun mielestä parhaita päiviä maailmassa. Nyt kaikki päivät ovat samanlaisia, valuvat sormien lävitse kuin hiekka. Mietin liian isoja asioita, pienissäkin olisi tarpeeksi.

Jollain lailla tämä kaikki, epäonnistunut terapia ja hupeneva sairasloma, tunteistani nyt puhumattakaan, on minulle aivan liikaa. Minusta tuntuu kuin hartioillani olisi vuori, jonka alle olen hautautumassa.

Pieni asia, sana, meili, tekstari tai puhelu voisi merkitä paljon minulle tänään.