Ai että minua ottaa päähän se julmetun Isopomo. Eilinen tapaaminen oli juuri niin kamala kuin pelkäsinkin sen olevan. Isopomo ei aio puoltaa siirtoani toiseen toimipisteeseen, eikä hän juurikaan antanut minulle mitään toivoa siitä, että työhönpaluu olisi helppo.

Työkavereita taas, hittohemmetti, niitä oli valtavan mukava nähdä. Poikapieni, tuo ihanainen, alkoi melkein itkeä ilosta. Minun eteeni muodostui suorastaan jono ihmisistä, jotka halusivat minua halata ja tervehtiä.

Painelin tuttuun tapaan taas suoraan terassille tuosta tapaamisesta. Tapasin pitkästä aikaa Katin, jota olikin ehtinyt tulla jo kova ikävä. Jatkoin iltaa Minnan ja muiden ystävieni seurassa, F pamahti paikalle ja teki itseään kovasti tykö. Minä en heltynyt, koska hän on minulle anteeksipyynnön velkaa.

Nukuin huonosti. Väsyttää oikein kovasti. Tänään pitäisi jaksaa tavata Ninski. Huomennakin viuhuu sosiaalisuusnakki, ja minä tahtoisin vain hautautua peiton alle. Joskus on niin.

Ja Joonastakin on ikävä, permele sentään.