Ei sanoja. Vain tämä tunne. Tämä tunne, että ei ole olemassa keskitietä. Olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei ole mitään siltä väliltä. Ehdottomuus. Ja epätietoisuus, kun ei tiedä vielä kummalle puolelle kuuluu. Mietin minkälainen on se lopullinen impulssi, se lopullinen tunne, kun tietää, että paluuta ei ole. On oppinut itsensä, oman puolensa, tuntenut sen.

Yhden asian suhteen tiedän kantani ja päätökseni täysin. Se ei tee minusta hyvää ihmistä, mutta minut se tekee minuksi. Enemmän minuksi.

Tulla enemmän itsekseen. Olla sama, mutta enemmän. Ratkaisu, jonka on tiennyt omakseen jo kymmeniä vuosia ennen, kuin koko tilanne on ollut ajankohtainen.

Olen snadisti epätoivoinen tänään, joudun puhumaan arvoituksilla, en näe sinua. En enää koskaan sinua.