Tänään siis tapaan isäni. Voi hyvänen aika, juurihoitokin olisi mukavampaa. Kuulen edelleen korvissani, kuinka hän tilitti minulle humalassa olevansa niin pettynyt, kun minusta ei koskaan tullut mitään, vaikka edellytyksiä olisi ollut vaikka mihin. Kuinka olenkaan häntä vihannut ja pelännyt koko elämäni ajan. Hänen hyväksyyntäänsä joskus melkein rukoilin, luovutin sitten, koska tiesin sen olevan turhaa. Joudun todennäköisesti koko lounaan ajan taas kuulemaan huomauttelua siitä, että olen edelleen sairaslomalla, ja kuinka minun pitäisi vain mennä töihin ja lopettaa tämä masennus siihen paikkaan. Ahdistaa.

On kai tiistai. Semmoista vaan.