Perjantai. Näin tää menee. Jopa tällanen kolmepäivänen työviikko saa mut aivan uuvuksiin ja matalalle moodille. Ens viikko on täysi, mä en tajua miten semmoista jaksaa. No, sekunti kerrallaan, enhän mä muuta voi.

Odotan niin kovasti iltaa. Että saan sulkea sen oven ja olla itseni. Siellä mä en oo, töissä, mä olen muuttunut tän melkein vuoden aikana, jonka mä olen ollut sieltä pois. Mä olen muuttunut, mutten oikein itsekään tiedä minkälaiseksi. Epäluuloisempi mä olen ainakin, takuulla. Hiljaisempikin. Mä en enää juurikaan naura, siellä nyt ainakaan. Ja harvemmin vapaallakaan.

Duunipaikan postilokerosta löytyi vielä yks postikortti, jonka muovitsigu oli lähettänyt viime vuoden puolella matkaillessaan. Mä olin silloin jo sairiksella ja se varmaan tapaili jo muovimiestä. Silti se leikki frendiä mun kanssa, vaikka tiesi miten mun asiat oli. Mä en voi kuolemaksenikaan käsittää, miten jollain voi olla pokkaa tehdä noin. Mut en mä aio sitä siltä kysyä, ehei. Mä toivon, että selviän hänen kohtaamisestaan edes jossain määrin kasassa. Mä keskityn muuhun, mä keskityn ajattelemaan kirjaimia. W. A. F. B. Huoh.

Perjantaita, lukjat. Helvetin kylmä on ulkona, laittakaa tarpeeks päälle. Mä laitan, ja mut tuntien jopa liikaa.